Tahdon oman elämäni takaisin.
Minusta tuntuu, etten näiden hieman reilun kolmen kuukauden aikana ole elänyt oikeasti omaa elämääni. Tuntuu kauhealta olla vieraana omassa elämässään. Seurata käytännössä omia polkujaan, mutta kuitenkin väärillä kengillä.

Kyllä, pukeudun edelleen omiin vaatteisiini, kirjoitan samalla tyylillä kuin aina ennenkin, välitän samoista henkilöistä. Mutta jokin puuttuu. Se todellinen elämä. Herään aamulla, syön vaaleaa höhhöleipää hillon kanssa, kävelen bussipysäkille kahden pikkusiskon kanssa, odotan bussia ämppärin huutaessa täysiä korvissani. Istun yksin bussissa kuunnellen musiikkia ja katsellen ulos ikkunasta. Koulussa halaan hyviä ystäviäni heidän tullessa luokkaan hieman minun jälkeeni. Keskustelen englanniksi, yritän ymmärtää opettajien käyttämää itävallan murretta. Koulusta pääsin yleensä viiden tunnin jälkeen, ja se on hyvä. Enempää en siinä laitoksessa kestäisi. Koulun jälkeen tulen kotiin - jos tätä kodiksi voi sanoa. Kodissa uskallan tehdä asioita. Saan olla rauhassa omassa huoneessani, minun ei tarvitse nukkua sohvalla. Omassa kodissa kuuluisi voida hyvin, ei joutua kestämään murrosikäisen pikkusiskon kiukuttelua 24/7 (valehtelematta).

Tämä ei tunnu oikealta, ja se tuo pahaa oloa. Ikävää.